Viime syksy meni aikalailla flunssakierteen kourissa. Tuntui, että olin vähän väliä kipeänä, enkä ollut ainoa, joka sen pisti merkille. Vuoden lopussa tukkoisuuden hälvetessä minua jäi piinaamaan yskä, johon otin astmalääkkeitä. Mikään ei tuntunut auttavan. Kun sama yskä oli ollut jo yli kuukauden päivät, alalla työskentelevä äitini epäili mykoplasmatartuntaa. Joululoman alkajaisiksi aloitin antibioottikuurilla, joka ravisteli kyllä kehoa, vaan ei yskää. Se oli ja pysyi. Toinen epäilys: josko se olisi sittenkin jotain stressiperäistä. Olen nyt syönyt kahta lääkettä iltaisin antibioottien sijaan, ja tuntuu vihdoinkin siltä, että yskä on alkanut talttua. Mikä tästä sairastamisajasta teki erityisen raskaan, oli minulle määrätty treenikielto, ja se, ettei ollut mitään varmuutta siitä mikä sairaus on kyseessä. Nyt kuulostelen vointia ja toivon, että kehitys jatkuisi tällaisena - ja pääsisin pian takaisin treenin pariin.
Se, minkä opin tässä ajassa oli ainakin se, mikä merkitys treenillä on mun elämässä. Se on se asia, joka pitää uni- ja ruokarytmin kohtuullisena. Se on asia, johon puran sen ahdistuksen ja stressin. Asia, joka saa minut voimaan hyvin. Asia, jonka parissa unohdan edes hetkeksi kaiken muun.
Ainoa ongelma on syöminen, josta tajusin ottaneeni tarpeettoman paljon paineita. Pääasia on se, että näyttää hyvältä, voi hyvin ja tuntee itsensä terveeksi. Näytän muutaman kilon laihtumisesta huolimatta vielä ihan hyvältä - miksen siis voisi voidakin hyvin? Miksi verrata itseään jatkuvasti muihin ja tuntea alemmuudentunnetta joka kerta kun olen syönyt jotain epäterveellistä? Tai syyllisyyttä siitä, että yksi ateria jäi väliin - maailma kun ei kaadu siihen. Olen välillä itselleni niin ehdoton, että se menee sairaalloiseksi. Tosin olen helpottunut, että osasin tunnistaa varoitusmerkit ajoissa ja tarttua niihin. En halua syömisongelman vievän liikunnaniloani pois. Elämässä on niin paljon muutakin, mihin keskittyä..!
Siitä puheenollen, pikkuveljeni lähti noin viikko sitten armeijaan. Jo kaksi päivää myöhemmin tajusin, miten tottunut olin hänen läsnäoloonsa täällä kotona. Vaikka sanaakaan ei olisi vaihdettu, se hahmo joka käy keittiössä keittämässä kahvia, ja se hahmo joka tuhahtelee ja tapittaa mua ensin ilmeettömänä ja sitten virnistää, oli poissa. Tajusin, että joo, mulla taitaa oikeasti olla ikävä sitä pikkuveljeä, joka näytti mulle keskisormea ennenkun lähti talsimaan kohti reserviä. Onneksi se tulee sieltä vielä joskus takaisin. Ihmisiä, terveyttä ja muita asioita oppii monesti arvostamaan vasta sitten, kun ne syystä tai toisesta katoavat. Joskus on vaikea löytää kiitollisuudenaiheita, mutta jos joka päivä yrittää keksiä yhden, ei ehkä tunne oloaan yhtä onnettomaksi. Tänä päivänä olen kiitollinen mun ystävistä. Ilman teitä tuskin ois tätäkään tekstinpätkää syntynyt.
Mitä odotuksia mulla sitten on tälle vuodelle?
Toivon...
...valmistuvani toukokuussa koulusta ja saavani rästityöt pakettiin ja paperit kouraan.
...mahdollisuutta työskennellä ja kerätä rahaa tulevaisuutta varten, jotta pääsisin elämään itsenäistä elämää.
...tapaavani uusia ja ihania ihmisiä, joilla on joku syvempi tarkoitus mun elämässä - puhumattakaan siitä, että haluaisin tutustua paremmin niihin ihmisiin, ketkä jo jollain tasolla tunnen.
...pysyväni terveenä niin henkisesti, kuin fyysisestikin.
...pääseväni kokemaan uusia asioita ja syventyväni enemmän myös musiikkiharrastukseeni.
...saavani mahdollisuuden päästä näkemään maailmaa.
...olevani viisaampi kuin edellisvuonna.
...pääseväni lähemmäs mun unelmia.
Uskokaa itseenne! Miettikää mikä teidän elämässä on tärkeää ja pitäkää siitä kiinni. Älkää ruokkiko negatiivisuutta, se harvemmin (jos koskaan) johtaa mihinkään. Etsikää asioita, joista voitte olla kiitollisia. Pyrkikää ajattelemaan asioita myös toisen näkökulmasta. Antakaa lupa itsellenne myös epäonnistua.
Sanelen tässä juuri ohjeita, joista olen itse hyötynyt, joten puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä :D Minä, paraskin puhuja. Mutta ennen kaikkea; rakastakaa itseänne.
Marraskuun lopussa näpsäisty malleilukuva.
